Järkyttäviä näyttelyitä Rostockissa: DDR-lasten hyväksikäyttö paljastui!

Järkyttäviä näyttelyitä Rostockissa: DDR-lasten hyväksikäyttö paljastui!

Rostockin dokumentaatio- ja muistokeskus kiinnittää parhaillaan huomiota menneisyyden tuskallisiin lukuihin. Kahdessa kiertävässä näyttelyssä "Syynä maahanpääsyyn: loidering" ja "Blackbox kotikasvatus" käsitellään lasten vakavaa huonoa kohtelua DDR:ssä. äänekäs NDR Yhteensä yli 135 000 lasta ja nuorta vietti elämänsä niin kutsutuissa "erityislastenkodeissa" ja suljetuissa tiloissa, kuten venereologian osastoilla. Näiden laitosten tarkoituksena ei ollut ainoastaan ​​antaa nuorille sosialistista koulutusta, vaan niihin liittyi usein myös äärimmäistä väkivaltaa.

Erityisen huolestuttava on tarina Jana Mendes Bogasista, nykyajan todistajasta, joka kertoo kokemuksistaan ​​lastenkodissa ja sukupuolitautien osastoilla. Hänen äitinsä vangittiin poliittisista syistä, mikä teki yhteydenpidon mahdottomaksi. Vuodesta 1982 vuoteen 1987 Mendes Bogas asui useissa laitoksissa, mukaan lukien Torgaun nuorisokeskuksessa, jossa hän ja hänen ikätoverinsa altistettiin fyysiselle, henkiselle ja seksuaaliselle väkivallalle. Leipzig-Thronbergin venereologian osastolla vallitseva tarkkailuilmapiiri ja yksityisyyden puute lääkärintarkastuksissa osoittavat usein arkipäivään kuuluneen epäinhimillisyyden.

Sukupuolitautien osaston rooli

DDR:n venereologian osastot perustettiin erityisesti sellaisten yli 12-vuotiaiden tyttöjen ja naisten hoitoon, joiden epäillään sairastavan sukupuolitaudeja. Tiukka järjestelmä ja pakkopääsykäytäntö ovat olleet ominaisia ​​näille laitoksille 1960-luvulta lähtien. Kun Saksan liittotasavallassa suljetut osastot perustettiin vain todistetusti sairaille, niin DDR:ssä pelkkä epäilys riitti sisäänpääsyyn. Tätä pakkokeinoa ei ainoastaan ​​koordinoinut terveysministeriö, vaan myös Valtion turvallisuusministeriö (MfS) valvoi sitä. bpb selvitetty.

Suljetuilla osastoilla arki oli erittäin vaikeaa: oleskelun pituus oli yleensä neljästä kuuteen viikkoa, mutta äärimmäisissä tapauksissa se voi kestää jopa kaksitoista viikkoa. Monet internoiduista eivät saaneet asianmukaista lääketieteellistä hoitoa – yhdessä tapauksessa noin 70 prosenttia Halleen pakkohoitoon otetuista 235 naisesta ei saanut terapiaa, vaikka huomattava osa todettiin tartunnan saaneeksi.

Käsittely ja tuki

Rikosten vakavuudesta huolimatta näiden kotien pahoinpitelyjen käsittely ei ole läheskään valmis. Monien ihmisten on vaikea puhua kokemuksistaan ​​vanhetessaan, mikä vaikeuttaa heidän kanssakäymistä. Nykyisen Rostockin näyttelyn tavoitteena on tuoda juuri nämä aiheet julkisuuteen ja luoda tilaa muistolle ja dialogille. Näyttelyt ovat nähtävillä Rostockissa 11. elokuuta asti ja sitten Rostockin kaupungintalossa 22. elokuuta asti. Kiinnostuneet ja asianomaiset voivat myös ottaa yhteyttä Mecklenburg-Vorpommernin neuvontakeskuksiin tai valtion edustajaan SED-diktatuurin sovittamiseksi.

Toinen muistomerkki on pakkokarkotettujen mahdollisuus hakea korvausta Saksan sisärajalla heinäkuusta alkaen. On vielä toivottavaa, että vallitsevat tabut rikotaan jossain vaiheessa ja sairastuneiden kohtalo tunnistetaan kaikissa seurauksissaan - tie paranemiseen on pitkä, mutta jokainen siihen sopeutumisprosessi on tärkeä askel oikeaan suuntaan.